Elämää erilaisena

Erilaisuus ei ole aina taakka, jota täytyy selkä kyyryssä kantaa hammasta purren. Se ei ole ainoa asia, joka määrittelee ihmisen, saati se, jonka pitäisi antaa toisen määritellä itsensä. Parhaimmillaan se on osa ihmistä, osa kaunista kokonaisuutta, jolla ihminen oppii toimimaan ja kulkemaan vahvasti, pää ylhäällä.

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten heinäkuu oli kuuma. Niin kuuma, että minä päätin päästä jo maailmalle auringon syleilyyn. Enää en jaksaisi pimeässä odottaa näkeväni kesän. Itsepäisenä synnyin, pari viikkoa etukäteen, keskosena.

Lääkäri huomasi, että jotain nyt on erilaista. Keskoskaappiin laskettiin lapsi, jolla oli ranteet koukussa, jalat huonossa asennossa, vääntyneinä koukkuun. Niinpä piti ottaa koepaloja, leikata, tutkia, väännellä, häärätä, pistellä neuloilla ja ihmetellä.

Todettiin harvinainen ”synnynnäinen monioireinen nivelten jäykistymäsairaus, sekä lihaspuutos”.  Yöt itkin kipujani, päivät potkin pattereita, kun arpia kutitti. Välillä tein enemmän, kuin olisi saanut, välillä en tehnyt mitään, koska en ”osannut” eli jaksanut.

Useiden enemmän ja vähemmän auttaneiden leikkausten, kivuliaiden öiden, nieltyjen ”sattuu” sanojen, kaatumisten ja tutkimusten keskellä olen ollut se virnistelevä, iloinen oma itseni. Olen edelleen. Ranteeni on oikaistu, on metallilevyä, ruuvia, pidennettyjä jänteitä, kokeiltuja lihassiirtoja, kokeiltuja hermoston korjauksia.

Olen näkyvästi erilainen, sen näkee missä tahansa asiassa, jossa tarvitsen käsiäni. Sen näkee kävelystäni ja siitä, etten pysy paikoillani, jos täytyy istua kauan tai seistä kauan. Mutta sen näkee myös hymystäni ja silmistäni. Olen oppinut elämään erilaisuuteni kanssa, sillä miksi häpeilisin.

Tiedän, mitä on elää erityisten haasteiden kanssa, mitä on, kun taistelee kuntoutuksista, tuista, tulevaisuudestaan, millaista on täyttää papereita, jotka ovat täynnä kryptisiä kysymyksiä minulle arkisista, jopa huomaamattomista asioista, tiedän mitä on, kun muut tuijottavat mielenkiinnosta, uskaltamatta kysyä, samalla itse palaen halusta kertoa.

Tiedän, kuinka ainutlaatuinen jokainen on. Muistathan sinäkin sen.15380405_1750280148631265_5803856017401476528_n

-Monica

Mainokset

Rakas Erityislapsen Vanhempi

Sinä olet hän, joka on valvonut öitään huolehtiessaan lapsensa nuhasta tai kivuista, välittämättä omasta väsymyksestäsi ja huonosta olostasi, Sinä olet hän, joka on pukenut, ruokkinut, nukuttanut lapsensa. Sinä olet hän, joka on puhaltanut, kun on tullut pipi ja samalla toivonut voivasi puhaltaa kaikki tulevatkin pipit pois. Sinä olet hän, joka on sulkenut korvansa lapsensa kiukuttelulle, odottaen rauhallisempaa hetkeä, kestäen. Sinä olet hän, joka saa myötätuntoa, tietämätöntä ymmärtämättömyyttä, syytöksiä, vastuuta.

Ja vaikka Sinun hän, ei pystyisi sitä ilmaisemaan, niin Sinä olet hän, jota hän rakastaa, lapsesi ensirakkaus, Sinulle lapsi voi olla oma itsensä ja Sinua lapsesi katsoo ihaillen ja rakastaen. Salaa tietenkin, ettet huomaa. Mutta jos oikein tarkoin katsot, näet sen hänen silmäkulmastaan, juuri ennen kuin hän nukahtaa.

Rakkaudella Erityislapsi

blogi¨monica

-Monica

”Olen töissä täällä”- viesti

Kyllähän kuulkaa jännitti koko kevään ja kesä.

Jännitti kun tiesi, että loman loputtua sitä alkaisi oikeasti työt. Siinähän kävi nyt niin, että totesimme Erityislasten Omaiset ELO ry:n kanssa, että aloitamme suhteen.

Niin.. niin siis tosiaan… Minä aloitin nyt sitten ihan oikeasti työt täällä.. Minä, Jani siis.. Järjestötyöntekijä Jani.. kuulostaa hienolta, eiköstä vain. Samalla kun teen osaaikaisena töitä täällä, opiskelen myös Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan tutkintoa Torniossa PPO:lla, eli oppisopimuksena homma etenee. Kiire voi olla välillä mutta eiköhän tässä pärjäillä, kun on niin huippu työ ja tiimi. Koetan kirjoittaa tästäkin prosessista aina väliin tänne.

Niin mikäkö jännitti kun kerran ELOkololle tahtoivat minut töihin? No jännittihän siinä kuule vaikka ja mikä seikka, kuten olenko vain kuvitellut kaiken, se, etten ole pahemmin töitä saanut ennen tätä, enkä varsinkaan näin, että minut tahdotaan töihin.

Pelottikin, että mihin olen nyt lähtemässä ja jännitin myös sitä, miten nuo byrokratialaitokset suhtautuvat asiaan, kun eihän se ole niin yksinkertaista, että vain kävellään töihin kaltaiselleni, erinäisten haasteiden kanssa elävälle. Mutta kyllä nyt täytyy kiitellä Kelaa, kun muutamalla soitolla, lomakkeella ja lisäsoitolla asiat hoituivat niin, että pitäisi kaiken sujua jatkossakin.
Oman jännityksensä tietenkin tuo asiaan, tuo Oppisopimus rinnalla, vaikka tiedänkin, että aika hyvin osaan ja paljon, niin nyt pitäisi kyetä pukemaan osaamista sanoiksi ja näyttää sitä ja minä olen kova poika jännittämään sellaista.

Mutta ei auta kuin luottaa, että hyvin se menee, varsinkin kun sekä koulu, työpaikka että muutama muukin taho on luvannut tukensa. Nyt vain täytyy alkaa sovitella isompaa palapeliä kasaan; perhe, työ ja opiskelu.

DSC_0022
Mitenkö kesä noin niin kuin muuten meni? No kiitos kysymästä, se meni nopeasti. Tein taidehommiani, auttelin kevyesti remonttihommissa ja pihatöissä… ja sitten pienen tovin oikeasti lomailinkin perheen kera.

Keräsin yrttejä ja etsiskelin marjoja (aika vähissä olivat vielä, mutta nyt, kun en ole maalla niitä keräämässä, niin ovat varmaan oikein tyrkyllä kypsinä). Olo on hieman hämmentynyt myös, vaikka kevään täällä hääräsinkin kuntoutuksen piikkiin, tuntuu, että edelleen on hirmuisen paljon opittavaa… tai ehkä muistettavaa, tuntuu, että kesäloman aikana ehdin unohtaa paljon… Kuten salasanan koneelleni 😀

DSC_0216

Mutta eiköhän tämä tästä, hitaasti mutta varmasti, pieniä juttuja ollaan jo saatu aikaan, lisää tekemistä taatusti alkaa kertymään sitä mukaa kun yhteistyötahot ja loputkin ELOtiimiläiset palaavat arkeen.

Minä kirjoitan taas lisää joku päivä, jostain aiheesta… vaikka sitten siitä, mitä minä täällä teen oikeasti, mutta tämä nyt oli tällainen…”Olen töissä täällä”- viesti.

– Jani
Järjestötyöntekijä 😀

Arvaa mitä

Minä ajoin ensin kirjoittaa tämän blogin diagnoosieni pohjalta… mutta muutinkin mieleni. Kuvat ei erityisemmin liity aiheeseen, mutta onhan se kivempi kun on kuviakin mukana.

pusikossa pöhisee


Minä varmaan kirjoitan aiheesta pitkään ja hartaasti, mutta totuus on se, että jokainen ihminen on erilainen ja ei ole kahta samanlaista ihmistä. Haasteemme ja vahvuutemme vaihtelevat muun persoonan mukaan ja usein löytyy samoja haasteita ihan muilta ihmisiltä kuin toisilta saman sairauden alla kulkevilta.

Sen jos jonkin olen ELOssa oppinut, ettei kannata tuijottaa diagnoosia, sillä samat haasteet yhdistävät meitä yli diagnoosirajojen… minun tapauksessa useampikin diagnoosi löytyy saman kuoren sisältä.

Miksi kahlata läpi saman suon jonka yli joku toinen, jolla ehkä on eri diagnoosi, on jo löytänyt kantavan polun?

Kerronpa siis blogiin lempiaiheestani, minusta.

Sain diagnoosini aikuisena, isänä ja puolisona. Lähentelin kolmeakymmentä silloin. (Sainkin sitten diagnooseja monta heti kerralla, mutta ei siitä sen enempää). Tietenkin kokemukseni ovat hieman erilaisia ”yleisimmistä” koska, sain tosiaan itseni tutkittavaksi vasta aikuisena ja olen sitten elänyt suuren osan elämääni luullen olevani vain tyhmä ja paha (kiitos niin monet opettajat, onneksi ei kuitenkaan kaikkien). Kun sain diagnoosini, en ollut varma, eikä lääkärini, että onko minulla se vai onko kyse jonkin toisen haasteen sivujuonteista, mutta nyt, kun viimein sain lääkityksen puolivuotta sitten, voin todeta, että tuskin se lääke auttaisi näin paljon, jos minulla ei jotain oikeasti lääketieteellistä poikkeavuutta olisi.

modern

Äitini kanssa kun, silloin tutkimusten jälkeen asiasta puhelin, kertoi hän heidän yrittäneen saada minut tutkittavaksi jo lapsena, kun olin niin vauhdikas ja otteeni todellisuuteen ei aina ollut ihan vedenpitävä, mutta koskaan asia ei edennyt, vanhemmistani riippumattomista syistä. Onnekseni vanhempani, vaikka eivät saaneetkaan minua erikoistuneen lääkärin tutkittavaksi, tarjosivat minulle keinoja pärjätä. Maalaislapsena suunnatonta energiaani oli helppo purkaa laukkomalla metsissä, leikkien (usein yksin) ja kehitellen tarinoita päässäni (joita sitten kerroin täytenä totena, koska ne minulle olivat totta.
Koulussa haasteeni ilmeni sillä, että tylsät aiheet (suurin osa siis) olivat tuskaa. Heiluin, huojuin ja piirtelin, räpläsin jotain, mutta hyvin harvoin häiritsin opetusta paitsi kyselemällä asioita joita en ymmärtänyt (ja niitähän riitti). Opettajien toruista huolimatta sain ”huijattua” ihan hyviä numeroita, koska omatoimisesti (vanhempieni ja sukulaisten avustuksella) opettelin asioita eritavoilla. Jotkut opettajat, kuten esimerkiksi matematiikan opettaja ei voinut hyväksyä mitenkään sitä, että tein laskukaavat eri tavalla, vaikka minunkin tapani oli täysin hyväksyttävä ja lopputulos oikea… mutta kun se ei ollut se tapa jonka hän oli opettanut ja mieleeni onkin jäänyt eräs lausahdus: ”mitäpä Jani jos vain olet hiljaa ja piirtelet sinne vihkoon.”.

Periaatteessa tein siis peruskoulussa tuplatyön, istuin kärsien tunneilla ja sitten opiskelin itsekseni parhaani mukaan sen verran, että pääsin tentit ja muut läpi. Peruskoulun jälkeen sain yhden ammattikoulun suoritettua, vähän meni yliajalle vaan haittaako tuo.  Sitten menikin kauan ennen kuin kykenin uudestaan moiseen urotekoon, ja sekin oli keramiikka-alan koulu, jossa opetus oli hyvin käytännönläheistä ja aihe oli minulle rakas, joten siltä osin se oli helppoa.
hammasratas
Miten haasteeni sitten näkyy MINULLA ihan perusarjessa?

Monesti asiat jotka tuntuvat ”normaaleista” ihmisistä helpoilta, ovat minulle tähtitiedettä ja minulle joudutaan asiat selittämään viidellätoista erillä tavalla ja siltikään en ehkä ymmärrä… kunnes jonain päivänä jostain täysin sattumanvaraisesta syystä ymmärrän… ja yleensä sen jälkeen kaikki onkin helppoa.
Minun on hyvin vaikea muuttaa opittuja rutiineja, vaikka tiedostaisin että toisen tarjoama tapa olisi helpompi, ei se ole minulle helpompi koska joudun näkemään nelinkertaisen määrän vaivaa saadakseni muutettua omia toimintatapojani. Minun on hyvin vaikea tuoda omia tunteitani esille, ne ovat kyllä sisälläni ja voivat hyvin, mutta jos ei hyvin yksinkertaisia asioita lasketa, en osaa tuoda niitä esille, paitsi isälliset tunteet, ne ovat helppoja. En vain pysty, vielä ainakaan, suunnittelemaan tekemistä ajatellen, että se ilahduttaa jotakuta toista kuin minua, ellei se joku toinen kirjoita minulle kirjallisia ohjeita kuvilla höystettynä. Jos minua epäilyttää hiemankaan toisen fiilis, en lähesty ollenkaan.
Kotioloissa olen… robotti… tunteeni eivät näy, en ymmärrä vihjeitä toisten tunteista (en ole ihan sokea, kyllä perustunteet ja ääritunteet tunnistan, mutta ne piilotetut tunteet ja se normaali sanatonviestintä menee ohi) vaan joudun pyytämään sanallisia selityksiä. En kykene riitelemään (kuulostaa viattomalta, mutta ei se ole), koska en pysty suuttumaan kunnolla, sisäiset myllerrykseni eivät näy koskaan kasvoillani ja toinen osapuoli helposti olettaa, etten välitä. Tunteeni näkyvät ulospäin vasta kun ne ovat ääääärettömän voimakkaat… ja silloinkin vain hieman. Kahden sekunnin kuluttua olen jo joutunut takaisin tarkkaan lokeroituun betonipunkkeriin sisälläni.
Tätä kun luen läpi, vaikutan hieman yksinkertaiselta, mutta ei se ole sitä. Kyse on vain siitä, että aivoni kulkevat aivan eri tavalla kuin ns. normaalit.

 

Minä en voi vain esimerkiksi katsoa televisioita, vaan samaan aikaan minä piirrän tai virkkaan tai muovailen jotain… teen jotain käsilläni, yleensä pelkkä esim. stressipallon pyörittely ei riitä koska tarvitsen samalla sen, että teen jotain konkreettisesti, näen tuotokseni.
Ihmispaljoudessa oleminen, juhlat ja tapahtumat, ovat hyvin vaikeita. Minä en kykene keskittymään siihen pieneen piiriin joka on vieressäni, vaan tarkkailen koko ajan kaikkea ympärilläni, riippumatta liittyykö asia minuun mitenkään, en vain kykene lopettamaan tarkkailua. Yritän tahtomattani kuunnella kaikkia ympärilläni, enkä kuule ketään.  Se näkyy sitten seuralaisilleni poissaolevana, hermostuneena olemuksena, vähäiset filtterini pettävät täysin ja yleensä loukkaan ihmisiä. Ennen kuin sain diagnoosin, lääkitsin itseäni alkoholilla ja sehän vain pahensi asioita.
foggyswamp
Saatan aloittaa tehdä ruokaa, mutta päädynkin siivoamaan vessaa ja näyttäisin aloittaneen myös konsolilla pelin samalla kun luen kirjaa ja levitin maalaus härpäkkeet keittiöön.
Kommunikaationi on rajallista. Olen taitava verbaalimiekkailija, mutta lauseestani saattaa tippua sanoja, tai jään änkyttämään jonkin yksinkertaisen sanan kanssa. Sanat jotka eivät ole edes samanlaisia, menevät sekaisin yrittäessäni lausua ne (esimerkkinä olkoon; Raparperi, Karjalanpiirakka ja katkarapu. Aivoni haluavat sanoa katkarapu mutta sanonkin raparperi ja tiedän ettei se ole oikea sana, mutta suuni ei suostu korjaamaan tilannetta vaan hoen sitten sitä raparperia pitkän tovin). En ymmärrä sanatonta viestintää juuri lainkaan. Tavalliset ihmisten sanomattomat ilmeet, eleet, tunteet ja muut jäävät minulta tiedostamatta. Ja aivan varmasti en muista kaikkea, sekin on kuulemma asiaan liittyvä asia, huono lähimuisti.

MUTTA ei tämä ole pelkkää pahaa. Samat asiat, jotka aiheuttavat ongelmia ovat toisessa tilanteessa vahvuuksia.
Jos sairauttani/häiriötä/haastetta (valitse mieleinen vaihtoehto) ei olisi, en olisi varmaan koskaan löytänyt taidetta ja kykyäni sen tuottamiseen. Mielikuvitukseni ei tunnu loppuvan koskaan (taiteen saralla, tai puheissani… tekemisiin esim. ihmisten kanssa se ei tunnu ulottuvan), saan paljon aikaan. Tykkään ja olen tehokas tekemään yksinkertaisia fyysisiä töitä, esim. raivaus hommia tai olla lautapoikana rakennustöissä (tietenkin sitten fyysisten rajoitteideni rajoissa). Näen ongelmiin ihan uudenlaisia ratkaisuja, sellaisia, että pitkään alalla olleet eivät ensin kykene näkemään ratkaisuna lainkaan, ennen kuin demonstroin, että kyllä se toimii.

Olen erittäin hyvä multitaskaaja, saatan täällä ELOkolollakin tehdä yhtä aikaa viittä eriä asiaa, esimerkiksi nyt, tätä blogia kirjoittaessani, teen samalla tiedotetta, osallistun työkavereiden kanssa keskusteluun ja valmistelemme reissutavaroita, vaikeinta on oikeinkirjoitus ja laittaa sanat oikeaan järjestykseen, onneksi minua on luvattu auttaa tässä asiassa ennen kuin julkaisen. Kotonakin minulla on usein kymmenen erityötä kesken, teen niitä kaikkia pieninä annoksina vuoronperään ja kun yksi valmistuu, aloitan jonkin uuden rinnalle. Jos minun pitäisi keskittyä vain yhteen asiaan, yleensä sössin sen, koska en voi rauhoittua sen ääreen, tylsistyn liian helpolla, jos minun pitäisi keskittyä pitkäksi aikaa vain yhteen asiaan.
Minä ymmärrän helposti asioita joiden kanssa toiset joutuvat painimaan kauan.

Minä olen aina saatavilla, tarkoitan sitä, että vaikka luen, piirrän tai pelaan, voin myös keskustella aktiivisesti ihmisten kanssa, suorastaan paremminkin kuin jos vain pitäisi istua kahvikuppi kädessä pyöreän pöydän äärellä. Toisaalta, ani harvoin olen täysin läsnä toisille koska aivoissani raksuttaa viisikymmentä asiaa yhtä aikaa.

Ihan sama mistä on kyse, mutta jos motivaatiota löytyy, pystyn ihmeisiin. Minulla ainakin, huhujen mukaan muillakin ihmisillä.. Motivaatio on kaiken A ja O.

Olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni jotka taatusti vaikeassa tilanteessa antoivat minun toteuttaa itseäni ja löytää omat mielenkiinnon kohteeni. Ilman taidetta en olisi koskaan päässyt eteenpäin muussakaan ”normaali” elämässä. Se, että sain keskittyä siihen mistä pidin, auttoi pitkällä tähtäimellä minua oppimaan muustakin.

Monta asiaa olen elämässäni sössinyt, ja ainoa asia jonka uskoakseni olen kyennyt hoitamaan hyvin, on olla isä.

Minulla on ADHD ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, molemmat todettu aikuisena ja ainoa saamani hoito on lääkkeet, en tosin ole vielä täysin oppinut erottamaan mikä aiheuttaa mitäkin… ja toisaalta, onko sillä väliä? Tiedän vain sen, että minä olen tällainen, haluan kovasti olla ”inhimillisempi” ja teen sen eteen töitä, mutta pienikin lipsahdus saattaa aiheuttaa takapakkia monta askelta.

En ole paha tai tyhmä… olen erilainen.

Tässäpä loppuun vielä

ADD/ADHD simulaattori

Jani

ELO:n Pop Up Kahavila 20.5.2017

Aurinkoinen lauantai alkoi ihanan kutkuttavalla jännityksellä, vihdoin ELO:n Kahavila on taas täällä!
Leivokset, on. Kahvia, on. Menu, on.
Kokoajan sama lista pyöri mielessä, samalla, kun tuijotin kelloa, milloin pääsee avaamaan ovet.
Ja tulihan se hetki. Makeat ja suolaiset tarjottavat kutsuivat ihmisiä syömään, kuin itsestään.
Tarjottavina meillä oli sekä työntekijöiden, että vapaaehtoisten ja jäsenten loihtimia herkkuja. Makeita pätkismuffineita, meheviä mokkaruutuja, aurinkoista valkosuklaahyydykekakkua, kirpakan makeaa punaherukkapiirasta, maukasta mustikkapiirasta, klassisia mauste -ja sitruuna-inkiväärikakkuja, sekä tietysti suolaista herkkua, maistuvia neljän juuston piiraita, herkullisia kinkkumuffineita ja perinteisiä munakasrullia.
Tunnelma syömisen ja kahvittelun lomassa oli iloista ja puheensorina täytti koko ELOkolon.
Ensi kertaan taas!

-Monica

Minun veljeni

Minulla ja veljelläni on 5 vuotta ikäeroa, minä se isosisko, hän se pikkuveli. Se on ollut sekä hyvä, että huono asia. Varsinkin lapsuudessa tunteet kulkivat melkoista vuoristorataa, mutta sehän on sitä normaalia sisarusten arkea. Itse koin pienenä hirveää kateutta liikuntavammaisena lapsena, siitä, että veljelläni ei ollut samoja ongelmia, kuin minulla. Siitä, ettei hän ollut erilainen, kuin muut, vaan sulautui aina joukkoon.  Useat kerrat toivoin olevani, kuten hän, vahva ja rohkea.

Rohkea hän olikin, hän auttoi, kulki ylpeänä vierellä, jaksoi aina. Hyväksyi ehdoitta. Leikki jopa barbeilla, koska isosisko oli kivuissa ja halusi muuta ajateltavaa. Hän, iso poika, joka ei semmoisista piittaa. Mutta sen hän teki minun vuokseni. Ja kyllähän niitä samoja ongelmiakin oli. Ei hän sulautunut joukkoon, niin kuin luulin.

Muut lapset huomasivat, että olen erilainen, vaikka veljelleni olin aivan samalainen, kuin muutkin. Muut lapset kiusasivat veljeäni minun vuokseni. Yrittivät kiusata. Mutta kuten sanoin, veljeni oli vahva, rohkea. Hän vain hymyili perään, sanoi, että ”se on mun sisko” ei kiusattu enää.

Mutta eihän mekään tosiaan sovussa aina oltu, eihän lasten kanssa mikään niin mene, että aina on kaikki hyvin. Eikä aikuistenkaan. Kun riideltiin, riideltiin kovaa ja korkealta. Yleensä juuri niin mitättömästä asiasta, kuin että toinen vei sen viimeisen hyvän karkin, jota ei ollut aikomustakaan ottaa. Silti aina sovittiin, pidettiin toistemme puolta, vaikka hetki sitten oltaisiin oltu toisiamme vastaan.  Hän on minun veljeni. Minä olen hänen siskonsa.

– Monica

Olipa kerran sirkustelua ELOlla

Tai no… tarkalleen ottaen Monden salissa tuossa vierellä… Ja oikeastaan tämä tapahtui 14.3 joka sattumoisin oli tiistai.

Minullahan oli hienot ja isot suunnitelmat tämän blogin toteuttamiseksi, puhuttiin videosta ja kunnon kuvista, mutta kuten niin usein, hyvin suunniteltu ei todellakaan ole puoliksi tehty.
Harmituksekseni en muistanut ottaa selvää ketkä ovat suostuneet kuvattavaksi ja ketkä eivät, joten päädyin, ihan yksin itsekseni, siis minä ELOn harjoittelija Jani, että napsin vain muutaman kuvan Hannasta kuvittamaan ja yritän tässä sitten valottaa sanansäilällä ja youtube linkeillä, näkyy sinisenä, mitä kaikkea puuhailtiin.
Sirkusope ja ELOn aluetyöntekijä Hanna Pikkarainen toimi vetäjänä ELOn nuorille.

Mutta kerrotaanpa ensin Sirkusope Hannasta. Hanna on valmistunut Turun taideakatemiasta sirkus opettajaksi, joten taso on korkealla ja onneksemme on ELOn aluetyöntekijänä.

Sirkusteluun saapui nuoria mukavasti ja heti alkuun Hanna otti hattuleikkiä, jossa kyseltiin haaveista. Ja haaveitahan tulevaisuudelta riitti, oli ammatteja; lapsenhoitajia, autonkuljettajaa, kiinteistönhuoltajaa ja siivojaa. Toiset haaveilivat opiskelusta, joku matkustamisesta ja mikä tärkeintä, kaikilla oli haaveita.

20170314_172209

Siinäpä näkyy hattu ja tasapaino lautasia.

Sitten olikin hippaleikin paikka ja heti perään kokeiltiin kuljettaa palloa mitä eriskummallisimmilla tavoilla… niin ja heitellä… paljon heiteltiin palloja yksin ja kaverin kanssa. Niiiiiiiin ja sitten oli tämä ilmalla täytetty kuutio, jonka jo täyttäminen oli mielenkiintoista, koskapa se toteutettiin föönillä, mutta vielä mielenkiintoisempaa oli kun sitä porukalla heiteltiin ja koetettiin pitää ilmassa. Kuutio on kooltaan melko valtava.

20170314_172206

Koska täysin loogista, niin otin kuvan kuutiosta tyhjennettynä.

 

20170314_173254

Yksipyöräisen perusteita.

Sitten päästiinkin … asiaan. välinerata nimeä taidettiin käyttää, siihen kuului yksipyöräistä, diaboloa, tasapaino lautasia, jongleeraus keiloja, rola bola eli tasapainolauta ja devils stick. Niissä sitten kierrettiin pienissä porukoissa kokeilemassa. Osa oli haastavampia ja osa helpompia mutta kaikkineen väittäisin, että suurelta osin nuoret olivat tyytyväisiä 😃 ja se lienee tärkeintä vai mitä?