Kuukausi: Touko 2017

ELO:n Pop Up Kahavila 20.5.2017

Aurinkoinen lauantai alkoi ihanan kutkuttavalla jännityksellä, vihdoin ELO:n Kahavila on taas täällä!
Leivokset, on. Kahvia, on. Menu, on.
Kokoajan sama lista pyöri mielessä, samalla, kun tuijotin kelloa, milloin pääsee avaamaan ovet.
Ja tulihan se hetki. Makeat ja suolaiset tarjottavat kutsuivat ihmisiä syömään, kuin itsestään.
Tarjottavina meillä oli sekä työntekijöiden, että vapaaehtoisten ja jäsenten loihtimia herkkuja. Makeita pätkismuffineita, meheviä mokkaruutuja, aurinkoista valkosuklaahyydykekakkua, kirpakan makeaa punaherukkapiirasta, maukasta mustikkapiirasta, klassisia mauste -ja sitruuna-inkiväärikakkuja, sekä tietysti suolaista herkkua, maistuvia neljän juuston piiraita, herkullisia kinkkumuffineita ja perinteisiä munakasrullia.
Tunnelma syömisen ja kahvittelun lomassa oli iloista ja puheensorina täytti koko ELOkolon.
Ensi kertaan taas!

-Monica

Mainokset

Minun veljeni

Minulla ja veljelläni on 5 vuotta ikäeroa, minä se isosisko, hän se pikkuveli. Se on ollut sekä hyvä, että huono asia. Varsinkin lapsuudessa tunteet kulkivat melkoista vuoristorataa, mutta sehän on sitä normaalia sisarusten arkea. Itse koin pienenä hirveää kateutta liikuntavammaisena lapsena, siitä, että veljelläni ei ollut samoja ongelmia, kuin minulla. Siitä, ettei hän ollut erilainen, kuin muut, vaan sulautui aina joukkoon.  Useat kerrat toivoin olevani, kuten hän, vahva ja rohkea.

Rohkea hän olikin, hän auttoi, kulki ylpeänä vierellä, jaksoi aina. Hyväksyi ehdoitta. Leikki jopa barbeilla, koska isosisko oli kivuissa ja halusi muuta ajateltavaa. Hän, iso poika, joka ei semmoisista piittaa. Mutta sen hän teki minun vuokseni. Ja kyllähän niitä samoja ongelmiakin oli. Ei hän sulautunut joukkoon, niin kuin luulin.

Muut lapset huomasivat, että olen erilainen, vaikka veljelleni olin aivan samalainen, kuin muutkin. Muut lapset kiusasivat veljeäni minun vuokseni. Yrittivät kiusata. Mutta kuten sanoin, veljeni oli vahva, rohkea. Hän vain hymyili perään, sanoi, että ”se on mun sisko” ei kiusattu enää.

Mutta eihän mekään tosiaan sovussa aina oltu, eihän lasten kanssa mikään niin mene, että aina on kaikki hyvin. Eikä aikuistenkaan. Kun riideltiin, riideltiin kovaa ja korkealta. Yleensä juuri niin mitättömästä asiasta, kuin että toinen vei sen viimeisen hyvän karkin, jota ei ollut aikomustakaan ottaa. Silti aina sovittiin, pidettiin toistemme puolta, vaikka hetki sitten oltaisiin oltu toisiamme vastaan.  Hän on minun veljeni. Minä olen hänen siskonsa.

– Monica