Kuukausi: lokakuu 2014

Kun Elon tytöt pyysi tekstiä blogiin, kauhistuin ajatellen, että mitä ihmettä nyt meijän elämästä vois kirjottaa. Ajattelin, että eihän meille nyt mitään erikoista tapahdu. Noh, tässä sitä tekstiä kuitenkin tulee.

Meidän Anni (3v autistinen) valvoo aika paljon. Jo alussa kun yövalvomiset alkoivat, päätin, että tulen käyttämään hyväkseni ne hetket, jotka saan viettää hänen kanssaan kahdestaan muun perheen nukkuessa yön pimeinä tunteina.Viimeyönä Anni heräsi. Kello näytti 2.39. Huokasin syvään ja kömmin lämpimän peittoni alta ylös. Pieni neitokaiseni kiljahteli vieressäni ilosta. Hymyilin ja lähdin suloinen prinsessa sylissäni alakertaan. Laitoin piirrettyjä telkkarista ja menin keittiöön ottaan itelle kahvia ja Annille maitoa. Aamuni oli alkanut.

Istahdin sohvalle Annin viereen, halaileen rakasta tytärtäni. Hän katseli piirrettyjä sylissäni istuen ja samalla paineli kättäni tuttuun tapaan, kuin tutkien miten ja mistä se on tehty. En osaa kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta mikä minulla oli sillä hetkellä. Touhusimme yön tunnit yhdessä ja aamu kuudelta olimme molemmat taasen unten mailla, kun muu perhe kohta jo heräili aurinkoiseen aamuun. Onneksi oli sunnuntaiaamu, eikä ollut työpäivä edessä. Sain nukkua yöllä valvotut tunnit aamulla ja herätä pirteänä uuteen päivään.

Emme voi aina päättää mitä meille tapahtuu, mutta voimme päättää kuinka elämme ne tapahtumat. Olemmeko hymyssä suin nauttien hetkestä, vai hammasta purren ja kiukkua kerryttäen.

Mukavaa syksyn alkua Teille kaikille!

Päivi

Kirjoittaja: Päivi Kokkonen

Mainokset

Vertaistukimatka Ylläkselle 3.-5.10.2014

Ylläskyltti2

Tässä lyhyt tiivistelmä upeasta viikonlopustamme Ylläksen maisemissa: ELOn työharjoittelijan ajatuksia ja kokemuksia Ylläksen vertaistukiviikonlopusta

Perjantaina suuntasimme ELOperheiden, työntekijöiden ja ohjaajien voimin Ylläkselle viettämään vertaistukiviikonloppua. Ilma oli menomatkalla upea, saimme ihailla kauniita ruskamaisemia auringonpaisteessa! Reilu 200 kilometrin matka menikin nopeasti maisemia ihaillessa ja kuvatessa sekä valmistautuessa tulevaan viikonloppuun. Saavuimme työntekijöiden kanssa Ylläkselle hieman ennen bussia, ja aloimme tutustumaan hotelliin sekä laittamaan paikkoja valmiiksi perheitä varten. Lopulta paikalle saapuivat myös perheet, ohjaajat sekä loput työntekijät ja viikonloppumme oli valmis alkamaan!

Yhdessä nautitun päivällisen jälkeen aloitimme yhteisen ohjelman, johon kuului muun muassa tutustumista sekä unelmoimista. Perheet pääsivät kertomaan unelmiaan toisilleen ja tilaamaan viikonlopulta erilaisia, itselleen tärkeitä asioita. Aina unelmien ei tarvitse olla suuria ja mahtipontisia, usein hyvää oloa tuottavat arjen pienet ja yksinkertaiset asiat. Perheiden unelmista ja tilauksista tulikin esille hyvin arkisia asioita, kuten esimerkiksi hyvät yöunet ja kaunis sää. Tervehdyksen ELOperheille toi myös Jounin kaupan kauppias Sampo Kaulanen, joka oli tutustumassa ELOn toimintaan. Yhteisen ohjelman jälkeen, perjantai-ilta kului leppoisasti Seita-hotellille asettuessa, syödessä, saunoessa ja uidessa. Hyvillä mielin saattoi mennä nukkumaan, tästä tulee hieno viikonloppu!

 Ylläs8OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantai käynnistyi herkullisella aamiaisella. Tunnelmat aamupalapöydässä olivat odottavat ja innostuneet, päivälle oli paljon suunnitelmia! Aloitimme aamun kokoontumalla yhteen ja jakautumalla ryhmiin. Kaikki vanhemmat, lapset ja nuoret jakaantuivat ”leikkijöiden”, ”touhukkaiden”, ”sankareiden” sekä ”unelmoijien” ryhmiin, jokainen pääsi vertaistensa seuraan. Vanhemmat pääsivät kuuntelemaan kokemuspuheenvuoroa sekä nauttimaan vertaisperhekahvilasta, sillä välin kun lapset leikkivät alakerran toimintatiloissa ohjaajien kanssa. Nuoret puolestaan pääsivät piirtämään sankarihahmoja ohjaajien opastuksella. Toimintaa ja tekemistä, menoa ja vilskettä riitti siis jokaisessa ryhmässä, kahden tunnin vertaistukiryhmät kuluivat nopeasti hyvässä seurassa.

Ohjelmien jälkeen nautittiin taas Seita- hotellin herkullisesta ruoasta ja ohjatun ohjelman lisäksi aikaa jäi myös perheiden omalle vapaa-ajalle. Vapaa-ajalla osa porukasta nautiskeli Ylläksen kauniista maisemista, osa suuntasi päiväunille tai leikkimään ja osa lähti shoppailemaan kuuluisalle Jounin kaupalle 🙂 Iltapäivällä jakaannuttiin uudestaan vertaisten seuraan, jolloin vanhemmat pääsivät kotaan unelmoimaan Sari Mehtälän opastuksella. Lapset pääsivät jatkamaan leikkejään ja pelejään, sekä tutustumaan uudenlaisiin toimintapisteisiin.  Nuorten ohjelmassa oli puolestaan tällä kertaa ”Arjen sankari” -videoiden kuvaamista. Aika kului taas nopeasti ja kuin huomaamatta yhteinen aika vertaisten seurassa oli ohi ja oli taas aika siirtyä nauttimaan herkullisesta ruoasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Kota

Ohjelmaa oli lauantaina aamusta iltaan ja Lauantai-illan huipennuksena oli rovaniemeläisen Talonpoika Lallin räppikeikka. Lalli tempaisi yleisön mukaansa ja tanssilattia täyttyi niin nuorista kuin vähän vanhemmistakin tanssijoista. Monen kuulijan korvaan jäi varmasti soimaan erityisesti viimeisen kappaleen kaunis kertosäe, joka kertoi kauniisti isän ja äidin tärkeydestä: ❤

”… laula se laulu joka sai mut aina nukahtamaan

pipi sormessani voitko tulla puhaltamaan.

Äiti, isä pietetään suhteet mukavana

loppupeleissä te ootte sydämeni sulattajat.”

(Laula se laulu)

LalliOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Keikan jälkeen pääsimme vielä ihastelemaan nuorten päivällä tekemiä elokuvia arjen sankareista. Elokuvista tuli esille muun muassa, että arjen sankari voi olla esimerkiksi henkilö, joka pesee perheessä tiskit. Ensi-ilta oli hieno ja yleisö tuntui nauttivan taitavasti tehdyistä elokuvista. Hienoa työtä nuorten ryhmät!

Loppuillasta osa porukasta nautti vielä savusaunan pehmeistä löylyistä sekä lämpöisestä paljusta. Viimeisenä iltana oli myös vielä mahdollista paistaa makkaraa kodassa sekä seurustella yhdessä. Päivä oli ollut kuitenkin pitkä, joten monet kömpivät unten maille ajoissa.

Ylläs5Ylläs3

Sunnuntaina heräsimme sumuiseen aamuun, osa aikaisemmin, osa myöhemmin. Aamuvirkut työntekijät ja minä kävimme ihailemassa Ylläksen maisemia aamulenkillä klo 6.30! Päivä lähti hyvin käyntiin ja myöhemmin kävimme vielä retkellä läheisellä lintutornilla melkein koko porukan voimin. Osa innokkaimmista lähti vielä pidemmälle lenkille, osan palatessa takaisin hotellille pakkaamaan.

Vielä hetki oli aikaa leikkiä ja nauttia toistemme seurasta, ennen paluuta kotiin. Lounaan, loppukiitosten ja perheiden sekä työntekijöiden palkitsemisten jälkeen bussi starttasi kohti Rovaniemeä. Bussi oli täynnä väsyneitä, mutta toivottavasti onnellisia matkaajia. Viikonloppu oli ainakin näin työharjoittelijan silmin onnistunut! Oli ilo tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä ELOn toimintaa myös vertaistukiviikonlopun muodossa. Toivottavasti vastaavanlaisia viikonloppuja on mahdollista järjestää myös tulevaisuudessakin.

Ylläs6IMG_2087

Iso kiitos kaikille mukana olleille perheille, työntekijöille sekä ohjaajille! Teitte viikonlopusta ikimuistoisen 🙂 Mukavaa syksyn jatkoa ja talven odotusta kaikille, toivottavasti reissun lämpöiset muistot kantaa läpi pimeimmän kaamosajan!

Kirjoittaja: ELOn työharjoittelija Maaret Juotasniemi, yleisen kasvatustieteen opiskelija Lapin yliopistosta

Oikeus Inva-korttiin, vai onko?

”Karkailee”, ”ei pysäytettävissä puheella”, ”kulkee juosten”, ”ei vaarantajua”. Näin luki lääkärinlausunnoissa, joilla haettiin inva-korttia, haitta-asteet ja muut asteikot oli hyvästi sillä mallilla, että kortti meille myönnettiin.

Mutta mitäs sitten, kun lähdemme kauppaan, ajetaan inva-paikalle niin ku oikeutemme on, pysäköin ja otan lapset autosta, huomaan ne kaikki paheksuvat katseet, tuijotukset ja tuhahtelut. ”äitiys ei ole sairaus, lapset ei oikeuta inva-paikalle..” hmmm…annanko vain olla vai selitänkö jokaiselle, että minulla on vammainen lapsi? Vammainen, jonka vammaa ei näy ulospäin, koska se on päässä?

Alkuun saatoin suureleisesti laittaa kortin ikkunaan, että kaikki huomaavat, että meillä on tähän oikeus, sitten tuli uhma-vaihe ja oikein odotin, että joku erehtyisi asiasta mainitsemaan, niin täältä tulisi ja täydeltä laidalta. Sittemmin olen kiertänyt inva-paikat, kieltänyt äitiäni ajamaan inva-paikalle ”kyllähän me tuolta kauempaakin päästään kun meitä on nyt monta aikuista”. Kerran jopa itse kävelin huonosti kun niin hävetti ajaa invapaikalle ja saada niitä halveksuvia katseita väärinkäytöstä. Miksi tästä tuli niin suuri ahistus? Miksi hävetä käyttää jotain sellaista johon meillä on täysi oikeus? Mutta kun sehän näyttää ihan normaalilta lapselta..

Kuulen jatkuvasti kommentteja: ”ei uskoisi, että hän on erityislapsi”, ”en olisi arvannut, jos et olisi sanonut” ”ihan tuo on niinku muutki”, ”on kyllä annettu väärät diagnoosit”. Onhan se, ihan normaalin näköinen, vähän jo rauhoittunutkin mukava poika, mutta kaikki ei ole aina niin kuin päällepäin näyttää.

Miksi minun täytyy hävetä meille kuuluvaa oikeutta, tai miksi minulla on tunne, että minulla on tarve selittää miksi meillä kortti on, eihän se kuulu kenellekään? Se vaan on meidän oikeus, ja minulla on oikeus olla myös selittämättä. Mutta miksi minulla ei ole oikeutta kulkea ja pysäköidä ilman mulkoiluja, halveksuvia ja arvostelevia katseita? Täytyykö minun kirjoittaa lapseni otsaan ”vammainen”?

Jatkuvasti kuulemieni kommenttien vuoksi olen myös jättänyt käyttämättä oikeuteni avustaja-korttiin. Onhan se niinkuin muutkin eikä muutkaan ole avustajia vaan maksavia asiakkaita, miksi minä menisin avustajakortilla?? Näillä ajatuksilla mennään taas Kolpeneelle, tällä kertaa saadaan varmaan ne terveenpaperit, onhan hän niinku muutki!!

2 viikkoa lääkäreitä, terapeutteja, hoitajia, koulua, jatkuvaa seurantaa kunnes tulee loppupalaveri. On erillaisia poikkeavuuksia, on lauseita lapsesta joka ei ole niinkuin muut, diagnooseja ja vammaishakemuksia ja palveluihin hakeutumisia, kenestä ne puhuu??? Eikö minun lapsi ollutkaan niinkuin muut? Mutta sehän näyttää siltä! Niin, kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää, lähdetään kotiin. Mennään citymarketin kautta, ajan invapaikalle, lätkäisen kortin ikkunaan ja tuumaan itselleni: Minulla on oikeus!

Kirjoittaja: Miia Pöyliö